Dosetista kädelle, kädestä suuhun, unilääkkeet.
Painaudun lakanoihin, toivon lääkkeiden vaikuttavan pian. Päästäkseni näistä tuntemuksista.
Yöllä säpsähtelen hereille alinomaan.
Rutiininomaisesti tasan kello yhdeksän herätyskellon kajahtaa korvilleni. Rutiininomaisesti sammutan tuon kajahduksen lähteen. Dosetista kädelle, kädestä suuhun, aamulääkkeet.
Painaudun lakanoihin, nukahdan.
Kahden tunnin päästä raotan silmiäni, heräilen rauhassa.
Kuulen kahvinkeittimen ropotusta katsellessani puntaria.
Hengitän syvään, astun puntarille, tuijotan kattoon.
Verkkokalvoni ovat valmiina pettymään ettei puntarille heijastuisikaan tuota -100g.
-100g, olisin pienemmän kilomäärän puolella.
Astun pois puntarilta, astun uudestaan.
Katsahdan puntarin punaisen sävyisiä lukemia.
Varmistun.
Eilisen aamupainosta -700g, pois minusta itsestäni
Tekee mieli tanssia ja laulaa.
Minä en jaksa välittää onko onneni oikeutettua vai ei.
Ei, en nyt.
Tuijotan ulos ikkunasta, tuota mahdollisuuksien maailmaa.
Kahvia, pienesti purtavaa.
Sisimmästäni kumpuaa energiaa.
Energiaa uupuneisuuden täyttämään kehoon ja mieleen.
Tänään uskoin itseni ulos, tuohon mahdollisuuksien maailmaan.
Menin, rojahdin luottavaisena erään rakkaimpani sohvalle. Omasta, vapaasta tahdostani kehtasin avata suuni rakkaimpani korville. Syljin sanoja, synkimpiä salaisuuksiani. Kuin halkomaan tuota ympärilläni lojuvaa raskasta ilmaa kevyemmäksi. Rakkaimpani kuunteli.
Tulee ilta.
Energiani, se on kadonnut kauttaaltaan.
Utealias minä.
Tuijotan puntarini punaisen sävyisiä lukemia.
Olen edelleen tuon pienemmän kilomäärän puolella.
Kulhosta lusikkaan, lusikasta suuhun, purtavaa.
Vatsani on täynnä.
Dosetista kädelle, kädestä suuhun, iltalääkkeet.
Pääni on tyhjä.
Jälleen, menneisyyden vankina, kohtaloni omana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi ihmeessä?