Tulevatko he pian näkemään minut, minut joka pelon lamauttamana käveleekin takaperin määrättyä tietänsä. Kyllä, minä pelkään. Pelkään kulkea tuota tuntematonta tietä enää askeltakaan eteenpäin. Tuota tuntematonta tulevaisuuden tietä, eikä kukaan ole takaamassa etteikö siellä olisi varattuna lisää painoa ristilleni. Ristilleni jota hädintuskin jaksan nytkään kannatella. Koetan hajaannuttaa kaiken sisälläni piilevän negatiivisen energian, kuin pikaliimaksi säröilyäni vastaan. Kukaan ei saa antaa auttavaa kättänsä, joutuen pettymään, pettymään ettei siitä ollut haitaksi, muttei myöskään hyödyksi. Kukaan ei saa huomata minua.
Nuo pari viimeistä päivää.
Kumpa vain olisinkin voinut nukkua niiden ohitse.
Sillä viimein kyyneleet ottivat vallan voimastani, vierivät poskilleni, eivät ottaneet loppuakseen.
Epätoivo ruoskii minua.
Muuta en muista. En muista vaikka kuinka yritän.
Olen turta, jälleen.
Ja se on salaisuus.
- Absoluutio
Oot lahjakas kirjoittaja, mutta tekstin sisältö on pikimustaa. :( Joku sanoi minulle joskus, että sitten kun jalat eivät enää kanna, kävellään käsillä. Ärsyttävää, mutta myös totta... Toivottavasti olosi pian helpottaa <3
VastaaPoistavaakalaudalla.blogspot.com
Kiitos. Blogini käsittelee lähinnä elämäni nurjaa puolta, siksi sen sisältö on sen mukainen.
Poista