Hieman toisin.

4.3.2013 kirjoitin.

"Sun kasvot on pyöristyneet, näytät paljon kauniimmalta."
"Onneksi sun paino on noussut, alat jo näyttämään naiselle."

En enää kuule vastaavaa.

Kuulen kyllä kommentointia kehostani, alinomaan.
Lausahduksia, joiden täytteinä toimivat lähinnä sanat:
Laiha, laihtunut.
Hoikka, hoikistunut.
Pieni, pienentynyt.
Luinen, luiseva.

Lausahdukset kehostani sotivat keskenään, alinomaan.
Hän on ylpeä - Miksi?
Hän on kateellinen - Miksi?
Hän on hämillään - Miksi?
Hän on huolissaan - Miksi?

Tuo kehuu.
Tuo taas haukkuu.

4.3.2013 kirjoitin.

"Katsoessani peiliin, näen levähtäneen olemukseni.
Pukeutuessani, huomaan ettei paita enää laahusta päälläni.
Istuessani, tunnen miten ylimääräiset kilot vellovat toisiaan vasten."

Nyt, hieman toisin.

Katsoessani peiliin, näen hieman pienentyneen olemukseni.
Pukeutuessani, huomaan paidan hieman laahustavan päälläni.
Istuessani, tunnen hieman vähemmän ylimääräisiä kiloja vellomassa toisiaan vasten.

13.3.2013 kirjoitin.

Eilisen aamupainosta -700g, pois minusta itsestäni.
Siitä, aina tähän -1kg 100g, pois minusta itsestäni.

Mitä useammin aurinkoa on pilkistellyt taivaalta.
Sitä useammin minua on nähty lenkillä.

Ensimmäisestä askeleesta, aina viimeisimpään.
Olen astunut vain ruoskivan alitajuntani taltuttamana.

Syistä, noista monista, itsestäni riippumattomista.
Hallussani on ollut täytekakkua, kuivakakkua, pullaa, jäätelöä, suklaata ja sipsejä.

Olenko koskenut niihin?
En ole.

Isku vasten kalpeita kasvojani.
Tuo syy sokerisotilaiden neitsyydestä,
se ei johtunutkaan siitä, miksi aina sen mielsin.
Brutaaliksi tahdonvoimaksi. Se on brutaalia pelkoa.

Tunnen pelkoa välttämättömästä, ruoasta.

Tuntuu että häivähdys tuosta totuudesta,
se repii kartan käsistäni, se sekoittaa kompassini.

- Absoluutio