Rangaistus on pelastus.

"Pian se helpottaa."
"Lupaatko?"
"Minä lupaan."

Tuon lupauksen kuulen viikottain, rakkaimpieni nähdessä vain pisaran mieleni merestä.
Tuosta merestä, joka tuskaisuudestani myrskyää, upottaen isoimmatkin laivat syvyyksiinsä.

Tuon lupauksen olen kuullut viikkottain, yli kymmenen vuoden ajan.
Ei ole väliä, uskonko itse enää tuohon sanaan.
Ei ole väliä, uskovatko he enää tuohon sanaan.

On vain väliä, että he sanovat sen.
On vain väliä, että he sanovat "lupaan."

Elämäni aikana, eräänä päivänä, mereni myrsky saattoi kajahtaa rakkaimpani korvaan.
Hän ajoi auton levikkeelle.
Hän sytytti minulle tupakan.
Hän katsoi minuun,
hän kysyi "eikö tuohon oloon koskaan totu?"

Katsoin häneen,
tupakansavuun sekoittui yksi ainoa sanani.
"Ei."

Viimeiset pari viikkoa,
olen kuin istunut elämän tunnekylmässä jälki-istunnossa.

Siellä istuessani en tuntenut mitään.
Siellä ei ollut pisaran vertaa pahaa.
Siellä ei ollut pisaran vertaa hyvää.

Ei hymyä.
Ei itkua.
Ei lauseita.
Ei ajatuksia.
Ei kosketuksia.

Lopulta huoli latasi rakkaimpieni kielille julmuuksia, kuin karttakeppinä sormille.
Minä parahdin, jälki-istunto oli päättynyt.

Ennen kuvittelin tunteettomuuden olevan pelasturengas tuskaisuuden myrskyihini.
Tuo jälki-istunto oli minun rangaistukseni, minun pelastukseni.

Nyt ymmärrän.
Tunteettomuus ei ole pelastusrengas, se on vankiloista pahin.

Melkein meren verran pahaa.
Sen seassa pieninä pisaroina hyvää.

Mutta minä olen todella tässä, niin kovin läsnä.
Olen hymyä.
Olen itkua.
Olen lauseita.
Olen ajatuksia.
Olen kosketuksia.

                                               Vaan jotain jäikin pois, kuukautiseni.
- Absoluutio