Orpo mieliparka.

Eilinen, oliko se sunnuntai?
En tiedä mihin tuo päivä katosikaan kalenteristani.

Ensimmäinen realisti muistikuva, raottuneet silmäluomeni iltapäivän aikoihin. Seuraavaa realistinen muistikuva on 12 hengityksen täyttämän tunnin päässä. Muistan olleeni ruumiissa ja mielessä kovin väsynyt.

Unilääkkeet, sänky, odotus.

Odotusta ei palkita.
Kuulen raksuttavan herästyskellon.
Näen pimeyden muuttuvan hämäryydeksi.
Tunnen sekoamispisteen hihittelevän sängyn alla.

Tovin kautta, tuntemus palkitaan, ruumiissa ja mielessä.
Ruumiissani alkaa tuntua hentoisia nykäisyjä.
Mieleni seikkailee sen pimeimmissä kolkissa.

Toisen tovin kautta.
Ruumiini kouristelee hallitsemattomasti.
Lakanat imeytyvät tuskanhikiselle iholleni.
Mieleni, pelkkä musta aukko noiden äärimmäisien negatiivisien tunteideni syövyttämänä.

Kavahdun istumaan, painan pääni polvien väliin.
Peitän korvani kämmenilläni, kuullen hädintuskin veren kohinaani kuullen.
Sydämeni pauhaa, sattuu.
Huudan, kunnes keuhkoni antavat periksi.
Itken ilman kyyneltäkään, heijaan itseäni edestakaisin.

Pääni rojahtaa tyynylle.
Autuus, minä nukun.

Tänään, olen melko varma että on maanantai.

Heräsin varhain, vaikka vain kiriäkseni eilisen kadotettuja tunteja.
Kahvinkoneen ropottaessa minä jo seiskoskelen puntarilla.
-1kg pois minusta itsestä.

Olen liian väsynyt tunteakseni tuosta lukemasta pettymystä, saatika intoa.
Väsynyt orpoon mieliparkaani joka kohdistaa kaiken yksinäisyytensä olemassaoloni jatkuvaan nälvimiseen.

Se laulaen kertoo minulle mielipiteitään.
Se laulaen kertoo kuinka ennen uskaltauduin ovestani ulos, vain hölkätäkseni ne 10km.
Se laulaen kertoo kuinka ennen söin hölkästäni huolimatta saman verran kaloreita, mitä nyt.
Se laulaen kertoo kuinka ennen kehoani kutsuttiin pieneksi.
Se laulaen kertoo kuinka ennen paitani olivat isohkoja päälläni.
Se laulaen kertoo kuinka ennen luuni joita nyt tunnustelen, näkyivät joskus.
Se laulaen kertoo kuinka ennen ei ole nyt, kehooni on kertynyt näkyvää ylimääräistä.

Minä tiedän.
Minä tiedän.
Lopeta hetkeksi.

Pimeys laskeutuu ulkona.
Kadotettuja tunteja, jälleen.

Olen laahustanut jälleen kokonaisen päivän turhan tuttujen, raskaasti hengittävien seinieni sisällä.
Huvitun pääni sisäisille pähkäilyilleni, olenko edes lihaa ja verta?

Pelkään sulkea silmät päivieni päätteeksi.
Pelkään avata silmäni päivieni aluksi.

 - Absoluutio

Ps. Kiitokset lukijoilleni, kommenttinne ilahduttavat minua suunnattomasti. Laittakaa jatkossakin palautetta. Myös ideanne mistä haluaisitte minun kirjoittavan ovat ehdottoman tervetulleita.