Negatiivista energiaa.

Eilinen, liian pitkä päivä, kera noiden välttämättömien sosiaalisten kontaktejen.
Varhain, unisin silmin heräsin helpottuneena ettei piinallinen painajaiseni ollutkaan todellisuuttani.

Nousin jalkeille.
Lääkkeitä, kahvia, tupakkaa.

Kaupungilla.
Aurinkolasieni läpi katselin vaaleaa lunta, nahkatakkini läpi tunsin hyytävän talven jota aurinkoni koetti paahtaa pois.

Rakkaideni kehot piirittivät minut tuijottelevien silmien varalta syödessäni.
Syödessäni julkisesti, syödessäni pasteijan helvetilliseen heikotukseeni.
Rakkaideni mahalaukut täyttyivät makeasta.
Epäilen etten enää ikinä uskalla maistaa vastaavia.
Ovatko kauniisti koristellut kakkupalat sen raivoamiseni ja rimpuiluni arvoisia.
Eivät ole.
Sillä se on seuraamus sortumuksesta, läpi puskeva itseinhoni.

Rakkaideni rakkaiden juhlat.
Istun sohvan nurkkauksessa ja vääntelehdin huulillani jotain hymyn tapaista.
Todellisuus istuitui verkkokalvoilleni, liukeni niistä aivoihin.
Miten ikinä selviän tästä?

Tunsin miten kehoni veti minua epämiellytävyyksiin, häpeällisen reaktioaallon valtaan.
Painauduin nurkkaukseeni entistä syvemmin.

Sisään asteli vieraita ihmisiä.
Kauniita naisia.
Iloisia naisia.
Laihoja naisia.
Tunsin itseni kammottavaksi otukseksi.

Tuputettuja naposteltavia, kohteliaat kieltäytymiseni.
Lähdön aika, helpotus.
Samalla tunsin ylpeyden väreitä, minä selvisin.

Väreet katosivat nopeasti pinnatun paineen purkautuessa.
Ahdistus iski minuun, kehooni ja mieleeni.

Olin vangittuna, jälleen kerran.
En edes koettanut kolisuttaa kaltereitani.
Käperryin itseeni kärsien.

Tunnit kuluivat kulumistaan.
Kadotin ne mieleni syövereihin, sillä kello raksutti jo sunnuntain puolelle.

Illan oli tarkoitus jatkua, yhä.
Kuppilassa jossa ihmiset eivät edes leiki sotivansa kuningas alkoholia vastaan.
Rakkaani raastoivat hermojani vaatiessaan minua mukaansa.
Tyydyin olemaan hiljaa, eivätkö he todella nähneet oloani?

Eivät, tai eivät halunneet.
Katselin auton perävaloja kun rakkaani ottivat suunnakseen tuon petollisen kuppilan.
Samalla tupakka valui sormieni välistä märkään lumeen.
Suljin silmäni ja hengitin syvään tuota jäätävää ilmaa.
Toivoin sen rauhoittavan minuun kohdistuvat levottomuuden laineet.

Sillä nyt olen yksin.
Minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin mitä olen.
En mitään,

- Absoluutio