24h.

Eilen kääntyessäni pedin puoleen, tunsin valitusta tyhjän vatsani uumenissa.
Tunne ei antanut sijaa unelle, otin unilääkkeet.

Aamupäivästä jaksoin raottaa silmiäni.
Väsymykseni seasta tunsin nälkää, yhä ja vain.
Ilmeisen kärkäs alitajuntani sumensi tuon tunteen nopeasti.

Juodessani kahvia katselin lasittuneena ikkunaa jonka takaa tuo aurinko pilkisti, tuo minun karttani.

Ahdistus hiipi lähelleni.
Liekö mieleni kuvitteli olevansa ovelalla tuulella? Ehtivänsä askeleen ahdistuksen edelle?
Turhaa, pian huomasin mieleni jo juoksevan pakoon.

Laahustelin koko pienen päiväni tekemällä sitä, tai enemmän tätä.
Unohdin itseni, elämää vuotavat säröni.
Unohdin syödä sitä vaatimatontakaan.

Katsahdin kelloa.
Hämmennys, 24h syömättä. Tunnustelin kehoani, ei merkkejä tarpeesta syödä.

Sumuisen pääni seasta kuulin kuitenkin herätyskellon ärsyttävän äänen.
Nyt olisi aika, aika syödä.

2dl tomaattikeittoa täytti kulhon.
Pyörittelin lusikkaa höyryävässä keitossa, viivyttelin sen sullomista suuhuni.
Hitaasti, muttei niin varmasti keitto katosi kulhosta itse minuun.

Herätyskello vaimeni.
Pääni pysyy entiseen malliin sumuisena.
Riittää, nyt riittää ruokailu tälle päivälle.
Tunnen sen, tuntematta kuitenkaan mitään.

Varmuudeksi, vettä, pepsiä, kahvia, teetä.
Liikaa tupakkaa.

En tunne itseäni, kuka olen.
Mieleni raiskaa minua kysymyksillä, miksi elämäni muuttui kivuliaaksi vitsiksi? Etsin vastauksia, en löydä.

Pelkoni elämään kuin avaruus.
Tuo loputon avaruus, kattona tähtitaivas.
Jokainen tähti hohtaa silmiisi minun pelkoani.

- Absoluutio