Miten kaunis voikaan olla maa, vaikkei ole jumalaa?

Heräsin, kello ei ollut edes kahdeksaa.
Tuntui kylmältä, kietouduimpa peittooni kuinka tiukasti.
Vatsaa kouristi, käännyimpä mihin asentoon tahansa.
Kuvotus kalvoi kurkussani, oksennettavaa ei ollut.

Vääntelehdin tuon vaivaisen tovin sängyssä, luovutin ja nousin jalkeille.
Kehoni vapisi kuin hentoinen haavanlehti tuulessa, huimaus heittelehti askeleitani.
Tupakka, kirpeä pakkassää hakkasi poskilleni eloa.
Kompuroin keittiöön keittämään aamukahvini.
Kahvinkoneen ropottaessa kiiruhdan puntarille.
-900g pois minusta itsestäni.

Istun keittiön pöydän ääressä, tuijottelen kahvikuppiani.
Kuuntelin valittavaa vatsaani ja vilkuilen epävarmana jääkaappia.

Odotan tunnin, toisen, syömättä.
Keho luopui valituksistaan, sitä ei kuunneltu.

Aringonsäteet hipoivat kasvoja kulkiessani kaupungilla.
Ehkä minua palkittiin tuolla valon määrällä uskaltautuessani ulos, rakkaiden ihmisten tukemana, tietysti.

Tuhansien tovien kuluttua nämä rakkaani ehdottivat kahvilaa. Sopii minulle. Jo tuntuikin että jalkani antoivat jokaisella astutulla askeleella liikaa periksi. Kuumat kaakaot kermavaahdolla ja lämpimät suklaaleivokset vanilijajäätelöllä aloittivat matkansa rakkaiden mahalaukkuun. Minun kahvini sai jäädä hetkeksi jäähtymään.
Vetäydyin kahvilan epähygeniseen wc-koppiin lukemaan seinille ripoiteltuja rustauksia ja join nutrilett drinkkini pois alta. Palasin pöytään, join kahvini.

Katselin materialismionnen täyttämiä ostospussukoitani, kaatosade pauhasi sisälläni. Tiesin että erään pussukan pohjalla nojailivat farkut, farkut kokoa 34.
Mutta syventyessäni rakkaideni keskusteluihin, elekieleen ja nauruun. Tunsin sisälläni määrittelemätöntä hyvää, sellaista jota rahalla ei voi ostaa, kuulin itseni nauravan.

Kuulen jo pienet pihisevät pirut nurkissani, tunnen seinilläni hiljaa huohottavat varjot.
Pimeän ja ruman painostava lakana on jälleen laskeva päälleni, aina ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi.
Paha, onko se jo ovellani?

Tänään näyttäytyi paljon muutakin kuin lämmittävät auringonsäteet, tänään osa minusta onnistui tulla nähdyksi. Tiedän ettei tämä ollut ensimmäinen kertani, toivon ettei viimeiseni. Tuon toivoni avulla jaksan, ehkä jopa liikaa.

- Absoluutio