"Sun kasvot on pyöristyneet, näytät paljon kauniimmalta."
"Onneksi sun paino on noussut, alat jo näyttämään naiselle."
Väkinäisen ystävälliseen sävyyn ladattuna vastaan "tiedän sen."
Ja tuntuu kuin minua manattaisiin maanrakoon.
4kk sitten surullisten silmien ja sairaalauhan painostamana totutin vatsalaukkuni normaaliin ruokaan.
Se sattui. Sattui fyysisesti, mutta henkisesti suorastaan raateli elämääni raiteiltaan.
"Minä kontrollifriikkinä opettelen kontrolloimaan jotain muuta kuin ruokaa," hoin itselleni tuijottaessani isompia annoskokoja, isompaa peilikuvaani.
Nielin ruoan lisäksi valheitani.
Katsoessani peiliin, näen levähtäneen olemukseni.
Pukeutuessani, huomaan ettei paita enää laahusta päälläni.
Istuessani, tunnen miten ylimääräiset kilot vellovat toisiaan vasten.
Nielin ruoan lisäksi itsetuntoni.
Tyytymättömyys ahdisti minut nurkkaan.
Ja tänne nurkkaan ei jääkaapin valoa näy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi ihmeessä?