Nähdessäni pieniä ala-asteikäisiä lapsia, kuullessani heidän oikeutetun lapsenmielisyytensä, mietin elinkö itse koskaan tuota kulta-aikaa. Sillä jo ala-asteella elämäni sairaskierre lähti traumaattisista kokemuksistani liikkeelle kuin dominonappuloista koottu rata. Nuo tuntemukset lapsena, joiden en tiennyt olevan oireita, saatika mielenterveysongelmia, lietsoivat minut kauttaaltaan kauhuun. Kauhu valtasi mielen mukana kehonikin. Luiseva avunhuutoni, johon vastattiin.
Viikottaiset kummaksunnan tunteet lasten mielenterveyspolilla.
Viikottaiset kummaksunnan tunteet seisoa puolialasti vaa'alla, vieraan tädin ottaessa lukemia ylös.
Lopulta minulle kerrottiin kauhuisista tuntemuksistani joita olin sisälläni pidätellyt.
Masennus, paniikkikohtaus, käytöshäiriö, harhat, anoreksia.
Epätoivo runteli korviani kuullessani vaihtoehdon osastohoidosta.
Näimpä polilla käyntejäni tihennettiin, popsin vastahakoisesti vieraita pillereitä ja tukiverkostoni valvovan silmän alla söin parhaani mukaan mitä lautaselle oli laitettu. Ne kulutetut tunnit pöydän ääressä, ne toisensa jälkeen lämmitetyt ateriat, sairauden konkreettisuudella oli uskomaton valta saada kyynelkanavani kostuneiksi.
Siitä on yli kymmenen vuotta.
Diagnooseja on evätty, lisätty. Lukuisia lääkkeitä on aloitettu, purettu. Psykiatreihin on tutustuttu, hyvästelty. Uusia hoitomenetelmiä kokeiltu, kuopattu. Osastoille menty, lähdetty. Mietitty kuolemaa, vaalittu elämää. Kompastuttu, noustu ylös.
- Absoluutio
Pakko sanoa että olet lahjakas kirjoittamaan! Tsemppiä. :)
VastaaPoistaJään seuraamaan blogiasi :) kirjoitat upeaa tekstiä!
VastaaPoistaKauniit kiitokset teille kaikille. Olette mahtavia. :)
VastaaPoista