Mun pakoni loppuun juostu on.

Rakkaat lukijani, kuten olette saattaneet huomata en ole toviin, jos edes toiseenkaan päivittänyt blogiani. Syitä on monia; elämänmuutos, kiire, stressi, kadotetut ajatukset ja ennenkaikkea suuri hyppäys tuntemattomaan, tuo tuntematon nimeltä parantuminen.

Tämä yritys on yrityksistä jälleen monin.
Tämä ei ehkä ole viimeisin yritys,
mutta ainakin yritän.

Jatkan edelleen blogiani. Jatkan sitä uusin verkkokalvoin, joiden takana on muutakin kuin pimeys.
Kysyn jälleen, ideoita?

Olen avannut sinertävät nyrkkini vuosien mittaisesta puristuksesta.
Olen puristuksellani pitänyt kiinni kontrollia, diagnooseja, lääkkeitä ja tuhansia paholaisia.

Olen avannut sinertävät nyrkkini vuosien mittaisesta puristuksesta.
Kontrolli, diagnoosit, lääkkeet, tuhannet paholaiset.
Kaikki kuin pinttyneenä kämmenelleni.
Kaikki kuin kertoen: "Me olemme sinä."

Mutta minä astun pihalle, tuohon mahdollisuuksien maailmaan.
Minä pudistan päätäni nauraen, sanon ääneen:
"Ei, te ette ole minä. Te ette ole mitään."

Katson aurinkoon, tuohon karttaani.
Hymyilen, hyräilen:

- Absoluutio