Fuskaus.

-1kg, pois minusta itsestäni.

Minä myönnän, minä fuskaan.
Sarkastiset ablodit hakkaavat kalloni seinämiä.
Minä myönnän, fuskaan itse itseäni.

Ajattelin, ajattelin kauan.
Ajattelin, on minun vuoroni näyttää mielelleni, kuka määrää, missä määrin.
Ajatuksista tekoihin, suussani sokerisotilaita.

En syönyt paljoa, en halunnut syödä.
En katsonut kaloreita, vaikka halusin katsoa.
En tuntenut euforiaa, tunsin syvää häpeää.

Tiedättehän tuon kliseinen kohdan elokuvissa.
Kun näyttelijä on juuri juomassa jotain, hämmästyy tavattomasti, reagtiona purskauttaa juomat suustaan. Tiedättehän, minun vatsalaukulleni kävi juuri noin.

Siltikin, yhä ja vain, vatsalaukkuani koski.
Siltikin, yhä ja vain, halusin todistaa itselleni, mielelleni, kuka määrää, missä määrin.

Yö laskeutuu taivaalle, vaan ei mielelleni.
Heräsin yön aikana monta kertaa, haukkoen henkeäni kuin sitä ei maailmassa minulle riittäisi.
Voin sanoa, etten kirjaimellisesti tiennyt paikkaani maailmassa.
Kuka olen?
Missä olen?
Mitä tapahtuu?
Mitä tehdä?
Mitä olen - olen lihava.

Aamu valkenee, vaan ei mielelleni.
Teostani ajatuksiin, ja tunnen sokerisotilaiden vellovan kehossani.
Mutta mieleni ei anna anteeksiantoa, ei armoa.

                                                              Ja minä kumarran sille.

                                                        Minä en antaudu sokerisotilaille.
                                                             Minä en uskalla, en enää.
Minä, aikuinen nainen.
Minä katson itseäni toisen silmin, viillän. Minä aiheutin repeytyneet käsivarteni.
Minä katson itseäni toisen silmin, raavin. Minä aiheutin kaulani veriset juovat.
Minä katson itseäni toisen silmin, hakkaan. Minä aiheutin naamani mustelmat.
Minä katson itseäni toisen silmin, isken.   Minä aiheutin nyrkkini vammat.

Minä itken sekunnin, minuutin, tunnin, tunteja, päivän.

Minä en halua kuolla, en vain jaksa enää elää.

- Absoluutio